Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja lohdutointa toivottomuutta.
Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset, koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen. Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja tinkasivat. — Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan minkin mieli teki ostaa. — Sitten tuolla toisella laidalla seurasi kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia, pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. — Näiden kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. — Näiden kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä. Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.
Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.
Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja perimässä.
"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään kohden.
"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin teilläkin."
"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.
"Kuka Kaisu! — Heikin hellupa tietenkin."
"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan omissa pitkissä ajatuksissaan."
"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."