Tuommoisena, suotuisampia oloja ennustavana huurupilvenä levisi Valtimon kylässä tieto siitä, mitä kuvernööri oli Seinustan ukolle ja Heikille luvannut. Kyläläiset kiiruhtivat oikein miehissä Seinustalle tiedustelemaan, että oliko tuossa perää tahi keulaa, mitä kylällä kerrottiin. Ukko selitteli liitoin laatoin koko retkensä kuvernöörin luo. Kuvernöörin lupaus puiden saannista oli kyläläisten mielestä yhtä varma merkki aikojen paranemisesta, kuin iltarusko ilmojen lauhtumisesta.
Entiseen tapaansa alkoivat siis valtimolaiset käydä sahan patruunien ja tukkiporvarien luo tukkikontrahtia hieromaan. Mutta näitäpä ei ollutkaan niin helppo uskottaa, että kuvernööri voisi heille puita toimittaa. Vaan kun kontrahdit tehtiin käytännössä olevalla tavalla, jonka mukaan talonpojan tuli sitoutua maksamaan porvarille käsirahasta kuuden prosentin korko ja päälliseksi suorittamaan pari markkaa sakkoa jokaiselta tukilta, jota talonpoika ei ensi kevännä voisi kontrahdin mukaan porvarille toimittaa, niin suostuivat kumminkin porvarit tekemään tukkikontrahtia ja antamaan käsirahoja niille talonpojille, joilla vielä tiedettiin olevan sen verran omaisuutta, että heiltä voitaisiin mainitut käsirahat korkoineen ja sakkorahoineen takaisin saada, jos eivät voisikaan keväällä kontrahtia täyttää. Näin siis saivat valtimolaiset kruunun verot suoritetuiksi ja vähän rahaa muihinkin kipeimpiin tarpeisiin.
Ensi pulasta oli päästy ja voitiin nyt elää parempien aikojen toiveissa.
Viikot ne vierivät. Seinustan ukko ei enää hevosen perillä kulkenut. Siinä kotosalla hän korjaili astioita ja kaperteli yhtä ja toista talon tarvetta heittäen ulkotyöt nuorempien tehtäväksi.
Heikki oli talon toimissa vielä niinkuin ennenkin.
Vasta keväämpänä aikoi hän ruveta omiin elämiinsä. Pirtin ja navetan hirret piti saada kelin aikana ojan varteen vedetyiksi, jotta voisi niitä kevätvedellä paikoilleen laskea.
Kruunun metsästähän sen kruunun torpparin oikeastaan rakennuspuut olisi pitänyt saada ottaa. Mutta kun ei torpan rakentamislupaa vielä ollut, niin oli Seinustan ukko luvannut Heikille nämät rakennuspuut omasta metsästään, sillä eihän kruunun metsään luvatta ollut hyvä mennä. — Mutta yhä useammin alkoivat kyläläiset pistäytyä Seinustan ukolta kysymässä, että eikö jo kuuluisi mitään kuvernöörin lupausten täyttämisestä. Vaan eihän siitä mitään kuulunut. Kuvernöörin suusanalliseen lupaan eivät valtimolaiset tienneet luottaa, vaan odottelivat, että kuvernööri toimittaisi metsäherralle määräyksen antaa heille puita. Tätä määräystä he nyt odottelivat.
Yhä useammin heltyi työase ukon kädestä. Hän istuskeli pitkät ajat niin miettivän näköisenä. Usein heitti hän työnsä siihen paikkaan, meni kirjahyllynsä luo ja etsi sieltä jotain lukemista. Ryhtyi taasen iloisemman näköisenä työhönsä ja hyräili siinä kaperrellessaan jotain virren värssyä.
Eräänä iltana tuli metsänvahti käymään Seinustalla. Usein hän siellä pistäysikin näinä pitkinä iltapuhteina. Hän oli käynyt metsäherran luona kirkolla ja kertonut mitä kuvernööri oli Seinustan miehille luvannut.
"Mite p—e sille kuvernöörill' on kruunun metse kanss' tekemist'. Joka paikka se nokkans' piste, se sen turkase sotakoukku," oli metsäherra kiroillut. Ei ollut aikonut antaa muruistakaan, Valtimon kylän metsän rosvoille.