Kun ei ketään tulevaksi kuulunut, kääntyi hän peränurkkaa kohden, läheni verkalleen siellä olevaa pöytäkaappia, avasi sen, veti sieltä korkilla suletun kivipullon, ottipa vielä jalattoman pikarinki, avasi korkin ja kaatoi pullosta kirkasta nestettä pikariin ja nakkasi sen suuhunsa. Ottipa vielä lihapalasenki kaapista ja haukkasi sitä. Nyt näytti hän aikovan asettaa pullon ja pikarin paikoilleen, mutta kaatoi kumminki sitä ennen toisen pikarillisen ja nakkasi sen samaa tietä kuin edellisenki.
Sitten istui hän uudelleen tuohon lieden eteen jakkaralle, asetti kyynärpäänsä polvelle ja nojasi päänsä kättä vasten. Hetken päästä alkoivat hänen poskensa punoittaa entistä enemmin.
"Sinne se Källi-Aapeliki nyt aattui viikkokaudeksi", jupisi hän itsekseen. "Merikeli Ouluun kuuluu olevanki hyvä ja kun kerran on päässyt hyvään heinän vedon vauhtiin, niin eihän sitä niin hevin malta heittää näin pitkillä pimiöillä. Kyllähän ne rikkaat taasenki kiroavat heiniänsä, mutta ottakootpa hiiren hännästä kiinni. Näin mukavaa heinän vetokaunaa tuskin miesmuistiin on ollut. Pimiän päässä on nätti pistää häkkiinsä heiniä mistä mukavimmin saamaan sattuu, ajaa viilettää pimiässä jäitse kaupunkiin ja purkaa vielä samalla pimeällä häkkinsä siellä. Onhan niitä aina Oulussaki ihmisiä, jotka eivät juuri moiti, jos hiukan helpommallaki saavat heinähäkin ja mahdotontahan se on kaupunkilaistenki tietää, kuka siellä omia heiniään myö ja kuka toisen.
"Mutta tuo Källi-Aapelin Maija minua naurattaa. Hän käypi täällä minua haukkumassa, juurikun se minun syyni olisi, että Aapeli minusta vähän niinkun tykkää; enkähän minä ole käskenyt Aapelin täällä käydä, vaan minkäpä minä hänelle teen, kun hän aina tänne tulee.
"Kumma ettei Rytköstäkään jo kuulu. Luulin hänen kumminki tänäpäivänä viimestään tulevan, mutta kello jo kahtatoista alottaa, eikä vielä ole tullut. Tuo hevonenki tuolla jouten seisoo. Kun olisi tullut, niin olisi saanut mennä sillä hanki heinän vetoon, nyt kun on niin mainio merikulku. Nuo värjäyksethän nuo vetävät niin ajan, etten itsekään jouda lähtemään. Nyt on jo viimeinen Adventti-sunnuntai, ylihuomenna Joulu ja sitten ei monta päivää enään ole, ennenkun Kuopioon täytyy lähteä ja siihen asti pitää olla kaikki värjättyinä. Tulkootpa sinne rikkaat tavaroitansa tuntemaan, jos haluttaa. — Maatakihan tässä pitäisi pian panna."
Hän nousi istualtaan mennäkseen illalliselle. Sitä ennen hän kumminki veti oven hakaan ja tutki tarkoin, olisiko ovi nyt niin lujassa, ettei kukaan pääsisi.
Sitten otti hän muutamia vaatekappaleita uunin edestä jakkaralta, lähestyi ennenmainittua pöytäkaappia, siirti sen paikoiltaan ja alkoi varovasti purkaa turveseinää. Hän veteli vetelemistään turppaita tuolta laattian rajasta, jotta seinään tuli noin neliökyynärän suuruinen aukko.
Sitten otti hän vaatekappaleet, viskasi ne aukosta ja tunkeutui itsekin siitä, sillä aukko oli alempana maanrajaa.
Mutta pian näkyi Eevan pää aukosta ja samalla ilmaantui muukin ruumis uudelleen pirttiin. Hän pisteli irroitetut turppaat niin taitavasti paikoilleen, ettei sitä paikkaa juuri muusta seinästä eroittaa voinut, sillä jos liikutettavien turpasten laidoista muutamia palasia silloin tällöin lohkeili, niin Eeva piti huolen, että samallaisia palasia lohkeili muistakin paikoista seinää, joten ei siinäkään mitään silmään pistävää eroa ollut. Eeva siirti pöytäkaapin paikoilleen ja huone oli jälleen entisellään.
Samalla kuului hiljaista koputusta ovelle. Eevan silmät kävivät pyöreiksi ja hän kuunteli tarkasti.