"Sinä karkaat ensin talostasi, varastelet sitten ja tulet vihdoin varastettuin tavaraisi kanssa rehellisen tätisi luo, kaunista! — Mutta huomenna vien sinut Kuppaselle takaisin."
Antti alkoi sen kuultuaan nyyhkiä yhä katkerammin. Hänen mieleensä johtuivat ne monet ankarat selkäsaunat ja ylimalkaan se tyly kohtelu, jota hän Kuppasella oli osakseen saanut, hän itki niin sydämellisen katkerasti, että olisi luullut kivienkin heltyvän, mutta Eevaa ei se näyttänyt paljon liikuttavan.
"Selitä, miten sinä saappaat sait varastaneeksi!" käski vihdoin Eeva.
"Minä hiivin iltahämärässä kenenkään huomaamatta uunille", selitti poika, "makasin siellä koko iltapuhteen kutvahtamatta, ja kun illalla maata asetuttiin, pidin tarkalla silmällä, minne talonpoika kenkänsä pani ja kun talonväki oli päässyt sikeimpään uneen, hiivin uunilta, sieppasin kengät käteeni ja pujahdin ulos."
"Taitaapa pojasta tulla sukkela varas", tuumi Eeva itsekseen, "mutta hän on niin kovin lapsi, etten voi häntä vielä huostaani ottaa, mutta antaahan kulua muutaman vuoden, niin kyllä sitten…"
Mutta samalla kuului raskaita askelia oven takaa. Molemmat pörhistivät. Antti näytti säpsähtävän, että jos häntä takaa ajettaisiin, ja yritti mennä piiloon.
"Elä ole tietävinäsikään", sanoi Eeva pojalle ja alkoi huolettoman näköisenä laittaa ruokaa pöydälle.
Ovi aukeni ja suuri karhean näköinen, mustapartainen mies astui sisään.
"Yhäkö tapaan sinut valveella", sanoi tullut ja loi suuret säkenöivät silmänsä Eevaan.
"Kas Rytkönen", sanoi Eeva, "missä sinä olet näin viipynyt?"