"Tule rosvonpenikka syömään!" kiljasi Antille Kuppasen Aappo, joka voileipä kädessä juosta leuhkasi hänen jälessään.
"Rosvonpenikka! — Jerikon ryöväri! — Juutas!" kuului sieltä täältä poikajoukosta.
Antti, jolla tavallisesti olivat ennen olleet mitä terävimmät pistosanat vastineena, ei nyt voinut sanallakaan itsiänsä puollustaa. — Katumus ja harmi, viha ja uhka synnyttivät ankaran taistelun hänen sydämessään. Ne heikot siemenet, mitä pastori oli ehtinyt kylvää, tukahtuivat pian ja pahat taipumukset saivat silmänräpäyksessä hänessä voiton.
Kun siis lapset jälleen pirttiin kerääntyivät kaipasi yksi rahakukkaroaan, toinen eväsnyyttiään ja kolmas kuuden markan maksavaa hattuaan. Ne olivat kaikki selittämättömällä tavalla kadonneet ja kadonnut oli Räisäspoikakin.
* * * * *
Levottomin sydämin värjätteli Antti talven siellä täällä, mutta kun Rytkönenkin saapui keväällä vankeusmatkoiltaan kotia, lyöttäytyivät he jälleen yhteen joukkoon ja alkoivat painua yhdessä etelää kohden.
Nyt sai Antti liukua mielin määrin paikasta toiseen ja viettää sellaista elämää, jota hän kaivaten oli kaivannut aina siitä asti kuin Suutari-Elkko oli hänelle lapsena noita rosvojuttujaan kertonut; mutta pastorin opetus oli kumminki niin paljon vaikuttanut, että hyvin usein sykähti hänen sydämensä niin kovin levottomasti.
Kaukana Haapaveden sydänmailla menivät Rytkönen ja Räisäspoika erääsen torppaan ja pyysivät rahan edestä ruokaa.
Torpassa oli ainoastaan vaimo lastensa kanssa kotosalla ja hän kertoi vesissä silmin köyhyyttään eikä sanonut voivansa ainoata lasten ruokaa kuleksioille antaa.
Vaimoparka oli elämässään nähnyt jo tuulen jos tuiskunki; olipa ollut toisinaan vuorokausmääriä syömättäkin, säästääkseen pienokaisten suurimpaan hiukaan edes jonkun murun.