—Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.
—Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata sanomalehtiä.
—Mitä lehteä?
—Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.
—Herra varjelkoon!—jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.
Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.» Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän. Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille. Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.
—Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?
—Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,
—Tepä sen sanoitte!—huudahti hän ja tarttui käteeni.—Olen teille erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko vaivata teitä ostamaan sitä.
—Koko rahallako?