—Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!
Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.
—Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.—Saan toivottaa teidät taas tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle, jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu…
Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.
—Niin, niin, jatkoi hän … tälle kentälle, jonka keskellä lippumme niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan, teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää…
Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka … sillä on taas jokin kuje mielessään.
—Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian ylös, mutta se on sitä suurempi … mies se, joka sen ensiksi keksii— ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää ennen muita sen näkemään … katsokaa tarkkaan … ettekö näe?
—Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.
—Kuka se oli?—Mattilan Ville… Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se meidän vanha sinivalkoinen lippumme?
—On siinä!—Siinä se on!—Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä väkijoukosta.