—Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.
—Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä—?
—Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana…
—Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.
—Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta iltaan: me opettelemme—suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.
—Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään ja virkkoi:
—Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.
Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi, mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.
—Mike teme? kysyi valtioneuvos.
—Se on hankavihta.