Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on hänet voittanut!
Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa koko maailman keskipisteenä.
Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.
Siell' varjot on niin viileät all' leppäin, koivujen, ja lehdot kullan-kiiltävät, ja laine vilpoinen.
Kuink' autuus siell' on armahin kultaansa armastaa, sielt' uskoisuus on syntyisin ja sinne halajaa.
Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää. Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja nauttia elämästään kauemmin kuin muualla.
Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se, miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi, vähäpätöisempi?—Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?
En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l'Operata pitkin ja ohi Theatre Français'n. Siitä Louvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.
Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut, jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia käännekohtia elämässä.
Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan, silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.