Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen, vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.
Miksi minua yht'äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois täältä?
Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.
Ulkona on sill'aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.
Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä.
Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:
—Ihan likellä, ihan likellä!
Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.
—Suutele minua, ystäväni!
Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys, hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran pyytämättä.