Ja miten siinä kaasuliekki yht'äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.
Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee.
Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia, laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.
Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.
Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.
Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.
Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni, suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen, mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.
—Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.
Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän vielä päivänsä päättänee?
—Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?