—Kun sinä olet niin kaunis…
Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian tulemaan.
—Pian, pian, joudu nyt!
Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.
Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?' Hän ei inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen. Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.
Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.
Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon, että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.
—Oliko hän kaunis?
—Ei niin kaunis kuin sinä.
—Rakastitko häntää