"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut toisenkin vastatuulen soutaa", sanoin minä.
"On", myönsi vanhuskin, "ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo kaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan Pelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. — Soo ruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin."
"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin", arvelin minä hetkisen perästä, "mitä hänestä pidetään?"
"Yksi kiittää, toinen laittaa", sanoi ukko, "ja moittijoita niitä taitaa olla runsaammasti."
"Mistä he sitte häntä moittivat?"
"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta
Pöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa."
"Mitäs piispa oli sanonut?"
"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin ei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa."
Silloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä tavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen kolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa kantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia ihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä etsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään sellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa asioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää asioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa etuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun kykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle siitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi kotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan palasin koreasti kotiini.