Yht'äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta kovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti isäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: "huhhahhei ja huhhahhei, — ja hukkuvan minun luuli."
"Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu aitoissansa", sanoi Riikka selvällä inholla. "Ja isäkin viitsii — vanha mies", lisäsi hän vielä punehtuen.
Kymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan, väittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.
"Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin puolustatte?"
"Totta puhuen", sanoi kymmenniekka, "minua ei juominen ole koskaan miellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten huvittavat, ja niin ne on minullakin."
Puhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului kulumistaan. — — — Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään, milloin laulu ja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuin unesta havahtuen huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan hänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen käsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi nojasi häneen.
Riikka säpsähti ja yht'äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös ikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla nähtävästi koetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi kylmästi: "ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä viimeinkin levolle."
Riikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä kerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi kammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä takaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki, mitä kymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä jääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot, maailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi, toisessa huonompi olla, "mutta eihän köyhällä ole kotia missään", oli hän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta paremmaksi ihmiseksi.
Niin — kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies puhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka huomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon miehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. — Riikka punehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että "ehk'ei hän itsekään ollut sitä huomannut." Kuitenkin olisi Riikka toiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut, "vaikka kyllähän se isä — —"
"Bää, bää", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.