"Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?"
"No tuokin illallinen elämä — ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö; mutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää loppupuolta muista ensinkään. Puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?"
"Ei mitään tuhmuuksia", vastasi kymmenniekka. "Kun minä huomasin asiat, niin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän taivaallista koko jymystä."
"Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa — — En minä ymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole muistamattomaksi mennyt."
"Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallekin", lohdutteli kymmenniekka.
"Ja se olikin niin hitsatin väkevää — oikeata tihulaista päähän äjähtämään."
"Onhan se miehen ruokaa", naurahti kymmenniekka ja kysäsi: "kuinkas muuten asia luonnisti?"
"Luonnisti se tyhjää", selitti päällikkö. "Johan siitä on vuoden päivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä talvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä — ei näyttäynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään ryhtyä."
"Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua, eikä ole naaka taallaankaan", nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin ajatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.
* * * * *