Seuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä aikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylin johto oli menneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli kohteliaasti tervehtimään entistä esimiestään.
Päällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka taas näytti paljoa reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota pöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei ollut oikein selvänä.
"En ollut enää oikein tunteakaan", sanoi viimein kymmenniekka tervehtien.
"Ainahan sitä muuttuu", vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan toisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä putelin vieressä.
"Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan", selitti päällikkö, "ja taitaahan siinä olla hiukan perääkin — mutta tervetuloa ja saappas tästä!"
"Mitä se on?"
"Kyllä se on puhdasta ainetta. — Ensimmäinen lasi pohjaan", kehoitti isäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin siksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.
"No mennäänkö taas yöksi Haukiniemeen?" ehdoitti kymmenniekka.
"Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt jos pari kertaa sen erän perästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin."
Toinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut. "Niin niin — en todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön mielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisini. Luikuili karussa, kun talossa kävin, ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt kuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin kummallisesti, kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja pyöveli kintereilläni. — Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi muutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka postissa, eikä sanonut rupeavansa lastaan pakoittamaan, jos ei Riikka minulle mielisuosiolla tule — — mutta ethän sinä maista mitään."