"Kylläpähän tässä ennättää — mutta kuinkas sitte kävi?"
"Kuinkako kävi? — Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta — mutta —"
"Mutta mitä?"
"Mutta — en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et yks'lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin — mutta minä en voinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan edes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa. Muutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä — — no tietäähän sen kuitenkin jo koko maailma — — sitten minä aloin ryyppiä."
Kymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: "oletkos jo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?"
"En — enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle menisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni ja menisin vaikka Amerikkaan. — Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut kyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti — — hyvin hullusti."
Päällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua. Tuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan katselevan itseään.
"Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua raukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole! — — Ei, minä näytän vielä hänelle — — tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan, minä — minä — —."
Päällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta.
"Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin ehkä huomenna mennään sinne yhdessä."