"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti", tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon, mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.
"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa rauhassa hetkeäkään olla."
"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"
Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä, mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.
"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan aikaa.
Myllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin pirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan Vilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa venheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan uskottiin irti.
Ollista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä huolimatta tuomittiin hänet "ikuiseen" ja vietiin Siperiaan. Vähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että mylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut keuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa. Vanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan kuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä. Alussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä itkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin mitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja ihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta maasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten ihmisten raakuudesta.
Aikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin täytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen laitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt Surma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi, hoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin Surma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus vallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka päivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja sunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin. Kuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia "jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan" niinkuin kylällä sanottiin.
Viimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan kuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan joutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia lyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse ei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, — eli vaan omaa elämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan tajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon nuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: "poikako se on vai tyttö?"
"Poikahan tuo kuuluu olevan", sanoi Tyynelän vanha Maija, "mutta ei se ensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä."