"Sittekuin oli ehtoollisen saanut", jatkoi Annaleena tyynnyttyään, "sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi häntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi pieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää huoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi uneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi siunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies."
"Niin oli", myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli Kalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon ja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman hänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana ja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa. Olipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen aution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin kuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla kertonut. — — "Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi meille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan mies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät niinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut ajatelluksi."
"Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?" kysäsi Annaleena Aarolta.
"Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi siunaukseksi."
"Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman hänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat ennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän täällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin. — — — Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi sitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin ikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi, niinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi."
"No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty kirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen. Enkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan, miten sinäkin lienet?"
"Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä nähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota. Enempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on kumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan käsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan, niinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut veljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja joutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään sielua olevankaan."
"Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin", murahti Aaro.
"En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois", penäsi Annaleena. "Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun nyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä, hautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa, jotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan sijaan, mutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain 'Hänen Majesteettinsa armoa' ja ajaa Marjan tiehensä torpalta."
"Saattaapa tehdä niinkin", arveli Aaro. "Mutta", puheli Annaleena, "johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, — onhan se silkava poika."