"Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta työtä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja sitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen."
"Niin, niin! — ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä tahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille", paipatteli Annaleena. "Saas nähdä", jatkoi hän, "saas nähdä tokko tuon Perttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan, arvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. — — Niin Marjahan se vakuutti kaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä kantomieheksi rupeat?"
"Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu", tuumaili Aaro ja jatkoi työtään.
Seuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi kirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui Ristolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät, monihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku asetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia kerääntyä rannalle.
Siinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan. Muudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä voileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo avaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä puhelun porinaa.
Reippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili Aholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa saappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä täällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten, rusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa nauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten raittiutta ja nekoisuutta.
Leski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa muusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten vanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista, joita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.
Viimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla. Miehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen ryhmään seisomaan. Ketolan vanha Markku alotti sitte vapisevalla äänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi voimakkain sävelin korkeuteen:
Sä kuolo viet mun elämään juur' Herran tykö ijäiseen; mun Kristus puhdist' synneistän', siis korjaa, Herra, sieluisen!
Veisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui ruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä, pitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.