Kohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden kokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet väreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret voimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi edistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.
Vanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään sanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä kaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon korkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan, kuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen kohinakin.
Taivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui juhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä nuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden kalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat latvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi paistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä lintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain tuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja mäkien valoisilla rinteillä.
Kaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen välillä kiertelevä aamukellojen ääni.
Kirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja kiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän hietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme herrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli pulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies, joka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli lähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani, niinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen, äänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen ylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin rinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti selitteli enollensa, että Calliolanien vanha suku oli kotoisin Itaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar Blanka Namurilaisen seurassa pyhän Brigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän olevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. — Ruotsissa oli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin "meliores regni", kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan saloille, "niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa."
Ruumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön kansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton saattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen, niinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun hautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston ruumisarkulle.
Haudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme herraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät kävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja nyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä kerran "huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan eletään."
Kotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan: "miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo hautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle kulttuurityölle?"
"Sanos muuta, rakas Thor", myönsi vänrikki, "eivät he elämässään saa maistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin kykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia muistoja; — työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä jälkiä heidän elämästään näkyy?"
"Niin on, hyvät herrat", puuttui metsäherrakin puheesen. "Eivät ne tuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa sivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden ja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me metsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin taloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät, ennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri, hämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä? Minäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain keskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä sovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni korkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä P. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni, että kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle myönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella eläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa elämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska luonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta semmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin nuorenakin, ja säästää ja rehmiä."