Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, "bruna prima"- ja "medelfina"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän "Herrassöötinki", Kruununvouti — sukuisin Kamreeri — Levälahden herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin "Insinööriksi", sekä Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa "meidän". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin — pääverhoni tähden.
Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui sunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt sinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa. Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin, Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.
Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.
Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni, mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.
Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!" jota seurasi potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat minut.
"Hyvää päivää."
"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?"
"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka vuoksi minä aloin sopertaa: "en — en —"
"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte kerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen — vaimo parka — lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.
Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan: