"'Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät tänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä, riihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja kalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin kaunotarten loiston. Ja minä kuihdun — en minä edes kuihdukkaan niinkuin kukka, vaan matanen kuin sieni syyssateissa, minä matanen keskellä komeutta ja rikkautta. — Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä, muutoin en voi koskaan sinusta erota.'
"Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille. Yötä oli kulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä ilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa hiipi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui Enkeli vaaleana kuin vitilumi.
"'Mestari!' huudahti Enkeli säpsähtäen.
"'Luotatko sinä minuun?' kuiskasi mestari tytölle.
"'Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun kuin Jumalaan', lausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.
"'Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa toisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen nyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt seutu. Minä hankin keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme itsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin olemme kaikki onnelliset; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauvas', puhui Mestari hätäisesti.
"'Minä en voi, oi minä en voi!' sanoi Enkeli, 'minä en voi jättää isääni yksin.'
"'Sinä siis et luotakaan minuun. — Voi minua onnetonta! minä olen petetty!' puhui Mestari kiivaasti.
"'Minä luotan sinuun ja seuraan sinua vaikka maailman ääreen', lausui Enkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä kiireesti kokosi muutamia vaatekappaleita nyyttyyn.
"Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle käsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä kanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. —