"Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin kauniisti. Yht'äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja kolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko kirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui mökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut. Hän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja — aitta oli tyhjä.
"'Mihinkäs hän näin varhain on mennyt', lausui Pietari ja meni takaisin pirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua, tuli Pietari taas ulos ja huuteli tyttöänsä.
"'Enkeli hoi!' Kaiku vaaralta vastasi: 'oi!' 'Enkeli tule pois!' Kaiku vastasi: 'pois!' Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö Enkeliä siellä ollut näkynyt. — Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään, vaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä oli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka varas oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea että ammatissaan taitava.
"'Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä?' kysäsi Pietari.
"Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa menevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä, selitettiin Pietarille.
"'Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa', huudahti Pietari. 'Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan lapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu tyttäreni, se käärme! Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se pisti surmahaavan sydämeeni — kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin häntä kiroan.'
"Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin vartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin rupesivat jo hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan himmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä ajassa hän lukikin Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että pääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät työskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen sokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei herennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmäin sitä mukaa kirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan perääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja tyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kun hän sokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta. Se oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina syksyisessä metsässä, siihen sijaan kuin se ennen muistutti vallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen voisikaan sydämestään iloita, ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää tyytymätön. Elatuksestaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt pitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän tarvitsi, ett'ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun kasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille hyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.
"Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja riehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita vasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan. 'Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu suvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin auttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka akkavirran aikaan saa', lausui sokea Pietari kerran, ja sen olen minäkin eläessäni todeksi havainnut.
"Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään eikä hänestä isänsäkään koskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä suurenlaisen summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, 'sillä ne varmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja', arveli hän. — Näin vietti sokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.
"Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä sairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi olevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan pastoria vastaan. Hän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä eikä millään muotoa tahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli pastorilla, ennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin vakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei ensin tyttärellensä sitä soisi.