"Viimein uskoi Pietari asianlaidan niin olevan ja mielellään soi Enkelille kaikki anteeksi. Antoipa hän vielä pastorille toimeksi ilmoittaa tyttärellensä sen, jos tämä milloin kotipuoleen palajaisi. — Pastorin pyynnöstä otti Pietari tyttärensä kanteleen seinältä, jota ei ollut sitte liikuttanut kuin Enkelin katoamisyönä, ja soitti vapisevalla kädellä erolaulun. Kun se oli loppunut, otti pastori häneltä jäähyväiset ja lähti kotiinsa, sillä ilta oli jo tullut ja ankara myrsky raivosi ulkona. Tiellä tuli pastoria vastaan noin keski-ikäinen nainen, joka hienoissa vaatekengissä kahlasi lumessa. Tämän vaeltajan kasvoissa näkyi vielä selvään kauneuden jälkiä, jos kohta rikos ja kurjuus niihin olivat merkkinsä painaneetkin. Hänen silmistään loisti outo liekki. Oliko se hulluuden vai omantunnon tuskan seuraus, sitä ei kukaan olisi osannut sanoa. Pastori luuli naisen hulluksi, kun tämä ei vastannut mitään hänen tervehdykseensä eikä tahtonut hänelle tietäkään antaa. Naisen puku oli ohut, vaan korea. Suojaa siitä ei ollut pakkasta eikä myrskyä vastaan, vaan sen omistaja ei näkynyt kylmää pelkäävänkään. Vapaasti sai tuuli riuhtoa ja kiskoa hänen huolettomasti päälle mätettyjä hetaleitaan. Luultavasti häntä lämmitti sama liekki, joka silmistä loisti, ja se se varmaankin häntä sellaisella innolla eteenpäin ajoi Vinkerin mökkiä kohti.
"Viimein saapui matkustaja matkansa perille. Hän astui mökissä suoraan vuoteen luo, jolla sokea Pietari nyt lieheellä suin lepäsi, ja heittihe sen viereen polvilleen. Kuumat kyyneleet pulppusivat onnettoman silmistä esiin ja koko hänen olentonsa vavahteli ja värisi. Mökkikin vavahteli ja ryski myrskyn kourissa ja vihaisesti löivät rakeet akkunan ruutuja vasten. Sekä ulkona että sisässä raivosi myrsky. —
"Kauan itki nainen vuoteen vieressä. Kun hän vihdoinkin sai kyynelensä hiukan hillityksi, lausui hän sanan: 'Isä'. Tuon ainoan sanan hän lausui äänellä sellaisella, joka osoitti toivottoman lapsen katuvaa muserrettua sydäntä.
"Kun ei mitään vastausta kuulunut vuoteelta, kohotti polvillansa oleva nainen päätänsä. Hänen otsansa kosketti Pietarin vielä kanteleella lepäävää, jää-kylmää kättä. Se tuntui kylmältä. Julma, sydäntä särkevä huuto kuului ja Enkeli vaipui hengettömänä lattialle.
"Samassa katkesi kanteleesta lyhin kieli. Sen ääni oli niin surkean kimeä. Vähitellen se muuttui valittavaksi ja vienommaksi. Viimein taukosi kanteleen kumina kokonaan. Ulkonakin oli rajuilma viihtynyt ja sisällä mökissä oli niin tavattoman hiljaista — siellä vallitsi rauha. Kuu kohosi taivaalle ja tyynellä valollaan valaisi rauhallista tienotta."
Särki nykäsi onkea, ja kun elätti-Mikko oli innokas onkija, oli häneltä nyt enää mahdoton saada tarkempia, Vinkerin mökkiä koskevia tietoja.
KAAPERIN KOSINTA.
Olipa kesäinen ilta, vai jokohan lienee ollut yökin, kun istuin itsekseni pihan perällä olevassa kammarissani ja innokkaasti luin erästä kertomusta. Siinä sanottiin: "Kreivi, kauniin Kallistan ihanuuden valtaamana, tunsi sanomattoman suloisen hurmauksen virran virtailevan suonissaan ja sydämessään ja vaipui autuaallisesta tunteesta vavisten polvillensa neiden eteen. Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti: 'taivaallinen Kallista! Ei Euterpen jumalallinen ääni Olympissa soi niin armahalta —'"
Juuri silloin aukeni ovi ilkeästi ulvahtaen ja huoneeseni hiipi toisen talon Kaaperi.
"Hyvää iltaa", lausui tulija lakki kourassa.