Kaunistelematta vastasi Matti: "en".
"Mies, oletko hullu p——le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan ihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura sinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö", pauhasi Kujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia kohti.
Matti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan peruutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla olevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja tuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala, notkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun, vaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui päältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio ärhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden läsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.
Siinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna pilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti aikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa syrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko miehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo tulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä innokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala ei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta käteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies vasten vastustajansa päätä.
Matti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen hampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen piippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin oli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.
Lähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta irtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin keskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut temmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi tavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla vinkuen halkasi ilmaa.
Kujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa edessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt paeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus, jollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä olisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan väliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.
"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin", lausui tyttö iloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.
Tämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman aseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala kartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä käsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa lausuen: "Kiitos Jumalan!" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte piippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti hänen äänensä: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!"
Vanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset olleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä Matti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman ihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan — itsensä.