Kotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran liikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta yötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan. Siellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari Kujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin tullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti astui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki, sillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi kuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.
Vastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä silmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa myllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään nähnyt, "kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on". Turhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt, sillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt sanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.
Usein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä puheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien viikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut sortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa asumaan Matin luo, "ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön kykenisi", oli Matti sanonut.
Tuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän muuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut harvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet luontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli kaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen ystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille liiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan sanomalla: "vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni käyttämään", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään kärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka näiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä, niinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin luo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli isäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.
Viime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran rinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä, toinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan. Matti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli Kujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut kololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin voimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä kaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä avuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla lauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: "ystäväni, anna anteeksi — en minä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun—vaan—vaimosikin tähden, — en voinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi — kerro hänelle terveiseni — anna anteeksi — en ole hänelle mitään puhunut." Vielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.
Tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen juro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän heikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui riutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: "kohtaloaan ei voi kukaan paeta", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen Kujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet Kujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. "Vai luuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin kunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?" "Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin lauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen kaipaukseen", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.
TYTTÖ.
Varmaankaan eivät Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaria nimen suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä kutsuttiin suorastaan tytöksi, luultavasti sen vuoksi, kuin hän oli naisihminen. Kentiesi lienee hänellä kirkonkirjoissa ollut toinenkin nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai kulkea läpi elämänsä ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko pitäjäässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin kuka hän oli, sanoi hän olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan minä asemasta.
Tyttöparalla ei ollut isää eikä äitiä, vaikka viimeksi mainitun olivat vanhat ihmiset kertoneet hänellä olleen, vaan sekin oli kuollut sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ettei tahtonut rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta tässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja sitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa nojaan. Tätä luuloa vastustivat kuitenkin Mäkelän vanha muori ja Pelkolan ruotiukko, jotka molemmat kertoivat nähneensä tytön äitivainajan, ja hän oli ollut "niin siivo nainen, ettei suinkaan olisi mustalaisjoukkoon lähtenyt". Nuoret miehet eivät myöskään ottaneet uskoakseen koko juttua, vaan tytön ikäiset naispuolet eivät taas muusta osanneet puhuakaan kuin hänen mustalaissuvustaan, sillä tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.
Tytöllä ei tietysti ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaihinkin taloihin, vaikka hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin, sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo elämän perästä kalliin Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät mitä varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville sitä he eivät koskaan saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.