"Heinistä sinä vaan puhut minulle — puhu niistä äidille ja minulle haastele jotain muuta", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.
"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi."
"No laula sitten."
"En ole lukkarikaan."
"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?"
"En minä lempilauluja laulele", oli kuiva vastaus.
Miinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli vaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä olleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja monenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti suuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää koskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.
Heinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja samoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun heidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään puhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret hauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja kaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.
Miinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan, kenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus olisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken kerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen jälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta nuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon väelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: "Kuulkaas, emäntä" — vanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa — "minä pyytäisin, jotta saisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille ruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he mitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun tuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät tule ristiksi kellekään."
"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa", sanoi emäntä hymyillen, "sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut tässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se nyt on; koko tienoon koristus."