Villen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän hyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi kuin puhui: "miksi et sitä ole ennen sanonut?"
"Minunkohan sitä piti alottaa", vastasi Miina, "ja kyllä minä toisinaan olin antavinani jotensakin selviä viittauksia."
"Hm! — Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä toisiamme, — kummallista! — mutta nyt, mikäs nyt estäisi?" puhui Ville innokkaasti.
Sanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon saliin suuren peilin eteen.
"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin ansaitseisimme todella ihmisten naurun", puhui Ville. "Kas kuinka harmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut — vaan hyvä on näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta."
"Se on parasta", sanoi emäntä, "ja veljesi lapsille annetaan talo sitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä oikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle tahdon, kun ei ole omaisia."
"Voip' olla niinkin; — ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään", vastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka todellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.
KOSKELAN UKKO.
Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä lohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä murheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: "viime postiin en sinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet leikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan." Huu! — minua oikein kauhistuttaa. — "Kuollut viinaan." Se ei ole totta, ukko olisi jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. "Kuollut viinaan", siinä on. Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen paljouteen.
* * * * *