Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että minun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä jo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä innolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa kanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia, vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.
Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan ukon kuolleen viinaan?
Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin uskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt lääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada Koskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta saaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin ja kysäistä: "mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?"
Epäilemättä muori olisi vastannut: "viinaanhan se kuoli miesparka. Minä jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut märkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e."
* * * * *
Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin kirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin silmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja piti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi hieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä osoittava ääni: "äh!" Samat temput uudistettiin ja viidennen "äh'in" kuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.
Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin; ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa pannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään muotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.
Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine hyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen paininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.
"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani — "ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi kirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee, vaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin, sekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää muistellaan."
Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee. Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin elän. — Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta — Juhanuksesta alkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin. Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi", hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.