"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin helmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun arvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat, juoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa heitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen pälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin luokseni.
"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa käydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut syynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen ja paljoa pätevämpi syy. — Pastorin poika, se Kalle niminen, oli menetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia alkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä vastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä suusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen miniänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli kuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka morsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa pariskuntaa.
"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa tulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka paksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen lasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään — se näet olisi häpeä vanhemmille.
"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta saanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos ryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman sukkelakin, hihihii!
"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa minulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen käymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että 'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.
"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa, kun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän kynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja kun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää tuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on niin niukalta saanut kuin minä.
"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki.
"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan. Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina aika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos mielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja, jotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt jotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan, enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo muutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne olisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet liian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni — tähän näin. Minua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan antaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.
"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa semmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin jo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua kelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti kultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. — Se tuli eräänä kuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen; vieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks' luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän ruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina on ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.
"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset vetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä tarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin asia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne mies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli hänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti asiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja alkoi tehdä päätöstä.