"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia", tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"
"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin, kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.
"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle. "Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja, sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja koristeiksi!"
Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään taikka rupesi apellensa huonemieheksi.
Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena, vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea, kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin, arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."
Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä, vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen. Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.
Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea se oli, jos ei juuri kovaääninen.
"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!" "Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja paikalla parahti, kuu rovasti käski."
"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut, mokomasta vanhasta rämästä."
Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä kiskomisistaan ja konnuuksistaan."