"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä huomauttaa.
"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."
"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi, niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja nauraen.
"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan. "Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa, vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin taukoamatta: työhön, työhön!"
"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."
"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se lain mukaan on tehtäväkin."
"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."
"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari. Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"
"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan, lähtien työhöni.
Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut, mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.