"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.
Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."
Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet. Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin, mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain kirjoittamisella.
"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari, jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — — Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"
Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."
Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"
Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille, Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli, mutta mökille me tultiin.
Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan äitiäkin tytöksesi?"
Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."
"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.