"Eihän taivaassa heinää tehdäkään", tiesi Hermanni. "Eihän siellä kuulu olevan eläimiä ensinkään."
"Ei, ei", myönteli Ukko-Tuomari, "ja siellä on kesä aina, jos olisi eläimiäkin." Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden kaunista Marjamäkeä ja lausui: "tuohon perustetaan koulu ja orpokoti kohdakkoin."
Ja niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan hoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen ja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin tytär ainakin isäänsä.
IV
HERRASVÄKEÄ
Herrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen milloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui kylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy sanoa "asunnoksi", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki eikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta, mutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin puuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen. Vuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin, tasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen "toisen kerroksen" eli n.s. "makasiinin", jossa oli säilössä kaikellaista romua ja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin virkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten päästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon "pohjakerroksiin".
Vaimon perintönä, "laillisen saannon kautta", niinkuin suutari-Mikko sanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen kylän kesken "kymmenlasiseksi", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina kunnioitti "Hakoniemen mäkituvan" nimellä.
Kymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut kerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta pyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan kokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin oli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin päässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon, "jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä." Kun Mikko oli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan mies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi neliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin samalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa. "Yläkerrassa" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna, mutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla enämmänkin, kuin kymmenen "lasia", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan ollut jos puolissa puitteissa.
Pää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon nahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään paperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti puumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet saappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä ainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.
Mikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla tuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi kampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin asti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä kierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi: "pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun voidetta toisillekin, jos niin tykkäsi."