"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo siihen loppuneen?" kysäsi Mikko meiltä. "Ei lähestulkoonkaan, vaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä kaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten ja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit, kahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit, vaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet ja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien sukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se otti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää mennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin prosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa."
Niin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: "en minä silti säpsynyt, vaikka kohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi pääsee perinnönkin kautta." — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun se nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan hankkia oikea ja rehellinen mies. — "Mutta onhan Mikko itse oikea ja rehellinen mies", lisäsi hän toki.
"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa kauppias Kavalénin", jatkoi Mikko puhettaan, "ja se ryökäle sanoa loksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan nahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä, lakimiehenä ruveta Mikolle avuksi."
"Siinä on niin paljo puuhaa", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan asiasta millänsäkään.
— "Mikäs siinä minun muu auttoi", kertoi Mikko, "kuin alkaa kärttää nimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin ja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä ottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin tiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä tuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia. Viimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen prosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole suinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden vuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies kaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo kuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi puhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani."
Rehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä toi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin se Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja päissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia, niinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan enää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei tietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin muissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin hakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota "hovin", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli; sillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea takki.
Pikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta, jossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä. Hänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet tosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä asuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön, mutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut leikkiä "talonpoikaisten mankaroiden kanssa", joiksi äiti kylän lapsia nimitti.
Kerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu, jonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin tosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen kyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli Tiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään hameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä piti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän "ei, Jumalan kiitos, tarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi tehdä."
Toiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi kävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli sitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat olivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä oli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt Tiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää näyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta "luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua".
Talonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui tahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui "piki-enkelinä" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa. Kummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä itkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran puutetta.