Viikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata. Muutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita tuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin, viettämässä noita "muutamia" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla liian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin kuitenkin Lauri aina vastasi: "luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan yöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa? Koettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä."
Jos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene työhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä kauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon nousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä silmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on, jos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei voi mainittavia tehdä."
Maija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen pelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan — ja niin menettelikin.
Tuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin "tulla hulluksi". Hän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua! Pilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli tosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan muinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä saattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi paksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina varsasta asti.
"Onko ruuna vaihdettu?" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.
"Kukapa sen olisi vaihtanut."
"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka."
"Niin, laihtuneenhan se näkyy", myönsi Maija-Liisa.
Sippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot olivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko ruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.
Siitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän perästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta kesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon ja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka mies oli Kelleksessä viettänyt.