Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella, oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan, hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka aina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin. Vaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio. Senpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen "Kyyttökään" tahtonut koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen "rantahaasta."
Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi viimein "rantahakaan" pyrkimiseenkin; ja lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.
Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan "leikkisille", vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.
Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta löytämästään nuppineulasta ongenkin — oikein väkä-ongen ja sitte täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti kerrankin lupasi."
Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös näkyi.
"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."
"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.
"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat joutuneet."
"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen", selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulettiin."
"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois", sanoi Anna-Maija.