"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä — kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden, hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin kaivettuina."
Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan. Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.
Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista mieltä. — "Mikä nyt", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään havahtuen.
"Käännytään kievarin tielle", vastaa kyytipoika.
Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee — tärähdyksistä ja kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.
"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi", tuumii kyytipoika ja lisää: "johan on tämäkin joulun aikaa."
"On tosiaan — — kun tuli kesä keskellä talvea."
Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.
"Tuota — tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin rämpsyinen ilma", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.
"En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua — —."