Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: "minun täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren."
Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle. Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa, jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut häntä elämään, mutta kohta oli toisin.
"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään", mutisi hän. Silmät olivat harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.
"Ole huoletta, isä", sanoi poika. "Kyllä minusta mies tulee ja Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. — Ole vaan huoletta! Minä rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen varsan ja sitte vielä — sitte vielä — —"
Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan, vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja ojennellen tulta kohden kätösiänsä.
Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. — Johan siitäkin oli vuotta parisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta, kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. — Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi. — No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.
"Haa — aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin", äännähti matkustaja luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä, se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta — niiltä ajoilta, joina valtioneuvos "mielenhäiriössä" laski luodin otsaansa, ja leski sitte tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.
Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen ullakkohuoneessa, jossa sai "ilmaiseksi" asua, kunhan vaan koulutöiden lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien koviin päihin. — Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi, että "kotona oli kaikki hyvin." Matti kuului kyllä käyvän hiukan kalpeaksi, "kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka heidän koiransa tässä viime viikolla repi — hyvä rouva se on — ja Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. — — Elä sinä meistä murehdi, ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä kerran kirkastuu."
"Hiuu — uuii — uu", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa, Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. — — Mitähän Aliise niistä oloista sanoisi? Mutta ei — en koskaan kerro niistä hänelle. Hän häpeäisi minua — aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka, joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani syleillä.
"Hevonen on valjaissa, herra", kuului järeä ääni ovelta. — Taas seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle, niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. — Jo toki ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita, koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, — taitaahan tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita taivaallakin.