Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä. Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet, ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen kuisketta.
Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat, kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo valo aikaa sitte sammunut. — "Haa — huu — haa — hahaa", kuuluu humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, — huokaus niin pitkä, harras ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.
Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa, jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa, sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi Aliiseksi. — Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi. Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä, jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken. Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä pikemmin perille.
"Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?"
"Koht' sillään päästään", vastaa ajomies verkalleen, — "ensimmäisen tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se juna vielä heti tule."
Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä sydänmaan asemalla.
"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin", tiedustaa ajomies?
"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä tavaravaunuihin."
Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa, pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut. Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä parhaillaan tuo sisään.
"Mitä siinä ähkäilet, — eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan kolmetoista kiloa", sanoo asemamies tuntijan tavoin.