"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni miehelle."
"Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?"
"Eipähän liikoja erinäisiä", sanoo Aapeli kättä paiskaten, "mutta tämä talvihan se nyt ilveelle rupesi."
"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan."
Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen, että "ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas."
Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan. Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu, mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo. Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä. Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.
Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut, muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin. Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.
Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.
"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin kauaksi reissata", puhui matami.
"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne", virkkoi matamille vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.