"Matti, ole sinä vaiti", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki ylinnä.
"Herra siunakkoon!" ähkyi matami kauhistuneena. "Sehän on vanki; — oikein hengellinen rautavankihan se on!"
"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin", vakuutteli äskeinen ääni ilkkuvasti.
Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; "mitä pahaa se onneton on tehnyt?"
"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille — — —"
"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin", tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää vangin "hakanneen" isäntänsä niin kypsäksi, että "tokko siitä enää tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan."
"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa", vaikeroi Holmstenska-parka; "yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!"
Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. — — Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. — Mutta kuinka olisi se mahdollista — minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. — Turhia väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.
Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua liikuttaa — — — ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti olisi sellaisille jälille joutunut — niin, mutta — — —. Olisi se siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. — — Mitä Aliise sanoisi siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma — — onneni loppu se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen vaimona! Ei — — ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin menestyksestäni. Se on synti ja kirous!
Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää, seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka. Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti. Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan. Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen, Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan. Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy — täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki. Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen. Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan.