"Äiti, koskee — koskee."
"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske enää, sitte Impi paranee."
"Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?"
"Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!"
"Äiti, janottaa — Impiä janottaa."
Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet, vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. "Tuo mies on siis peto; peto, joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua — hän ei voi olla veljeni", ajattelee matkustaja.
"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt hiukan seisonkin."
Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä takaisin uhkaa osoittavan katseen.
"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut, eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin meidän Matti?"
Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä sitä.