Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte — —. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.
"Äiti, janottaa! — — Äiti, Impiä janottaa!"
Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.
"Äiti, äiti janottaa!"
Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa. Matkustajamme katselee tuota, — mutta, missä on nyt uhka vangin kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, — ja onneni, — — onneni on lopussa!
"Lopussa." Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta, tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: "ensin on otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää."
Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: "onko kellään pilottia tulevalle pysäkille?" — Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle ja tarttuu laukkuunsa.
"Mutta herra hovineuvos, tämähän on —"
"Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla Viipuriin."
"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo", sanoi konduktööri kumartaen, ja ajatteli: — herroilla on aina omat metkunsa.