"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."
Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee enkeliksi päässyt?" — Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.
Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan, tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille. Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.
Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta, joka kuoli viime torstai-iltana." — Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut: että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne mennäksensä.
Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla. Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.
"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." — Nyt alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja. Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi puolustautumaan.
"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä "vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä muuta.
Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa. "Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.
"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia. Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.
Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt toisille pojille antaa. — Rahansakin oli poika taistelun aikana kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen muoska", sanoi hän.