Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois, kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!
Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä, joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.
Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan muuta, kuin tuhkakuopan, — sillä viha synnyttää aina vihaa. — Kotona, kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti — hän tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa onneton.
Isä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan laskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin. Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan.
Siten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.
Aamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa ensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa hänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän isäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän: "avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä saat".
Koskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän vaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta tuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien viereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli, oliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta ei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin jättiläiset muinoin olivat tehneet. — Nälkä herätti pojan viimein noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.
Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä usuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta renki vain nauroi ja sanoi: "eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan sielua ole, vaihdokashan se on".
Pojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun nousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan katolla. "Hoi vaihdokas", huusi Risto Jerikolle, "nyt meistä tulee veljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan luona talvella niin, niin —"
Jeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi Kissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi tulijalta: "joko sinä olet syönyt?"