"En", vastasi poika kyynelsilmin. "Tiistilän isäntä uhkasi antaa haravasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni".
"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä häntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?" lasketteli Kissa-Kerttu.
Vaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta Kissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. "Ei sinussa, mokomassa retuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin ilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen sattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä kuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs sinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan olet aina liikana hirtenä meidän huoneessa".
Risto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla vaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen. Kissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. — "Mutta mitäs isä sitten sanoo", rohkeni vaihdokas muistuttaa?
"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi," selitti Risto "ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?"
"Pitää," myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan luopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: "vai et sinä tottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan."
Vaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja hän tuumaili: "minun äitini on jo kirkon haudassa."
"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä selvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin pitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me vierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta tänne," kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: "nytpä tiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen varastanut vääpeliltä; olethan?"
"En, minä sen löysin maan tieltä," vastasi vaihdokas, vaan epäillen pudisti Risto päätänsä.
Senlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta sai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto luulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata vaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena liikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa ja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita renttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti yhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja häntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja dahliat. — Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne kehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin kevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita kukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.