Oli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin kymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää Jerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten pääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa, sillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma karjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin vaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka Kissa-Kerttu pojintimallensa teki.
IV.
Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.
Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat kiusanneet.
Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko, lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä. Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen, niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt myöhästyvän hautaansa ehtimästä.
Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa. "Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue kulkuaan. — Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.
He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan. Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"
Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten perästä.
Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen, vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.
Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.