Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin, tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.
Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista, eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon lapsien laulajaiset salon sydämessä.
Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.
Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta, vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin. Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä paimenen päälle sanoen:
"Mimerkki metinen muori.
Tapiolan vaimo tarkka!
Mettä maidosta sinulle,
Simoa salojen eläjä,
Vettä karjan katsojalle
Pikkuiselle paimenelle
Kannan minä kiulussani
Runsahasti rainnassani:
Kun annat kuuta karjalleni,
Lilliä mun lapsilleni,
Minä kiiltoa sinulle,
Sikiöillesi simoa
Kannan kaikkina kesinä,
Hilailen hyvillä säillä,
Vaikk'en maitoa halua,
Enkä voistakaan välitä.
Poika kielasti sinua,
Valehti vanhukselle
Minun voita vuottavani,
Kermoa kyseleväni,
Sinut petti paha paimo,
Märkähattu, kaksikieli,
Se on itse maidon juoja,
Rakastaja rasvakeiton,
Hälle annan härkinpuusta,
Varvun päillä varvikosta,
Minä häntä härkittelen
Koivun oksilla opetan,
Valelen vilulla veellä,
Lähdeveellä lämmittelen."
Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut. Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä" juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi. — Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.
Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"
Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet, eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."
"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.
"Häh! — kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi Sikke-muori nyreissään — "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'" vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; — eikö jo kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat. Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan päiväiseksi."